Kaipauksesta

Ensin on otettava vauhtia, ei voi aloittaa siitä missä on, ja paikasta b on palattava paikkaan a tai vähän sen ohitsekin, jotta voi saavuttaa seuraavaksi b:n kahdesti kerran sijaan. Saavuttaa tavoite, kohdata ihminen, kierähtää sylin kautta maailmaan. Ja syliin, maailmaan, syliin.

Tulee hetki, jolloin kaipaan tätä pistettä, jossa olen. Tätä vähää läheisyyttä, tätä selkeyden puutetta, heilurin vääjäämätöntä vaatimusta potkia kurahiekkaa nahkakenkien kulunein kärjin niin että liike-energia siirtyy ketjua ylös renkaaseen saakka ja hievauttaa tukipisteitteni alla lepääviä rakenteita. Näkymätön käsi, jumalan käsi, hiukset puhaltuvat toiseen suuntaan, milloinkaan lepäämättä.

Kuvissa hiukset lepäävät, kädet, tytöt. Puiden oksat lepäävät ilmassa, kesän tietyssä hetkessä, jalat ovat heittyneet taivasta vasten, helman pitsi kaartunut liikettä ilmaisevaan hulmuun. Kuvassa hymyt kestävät kunnes paperi mätänee, sienirihmasto pureksii sitä muhjuksi, ponnistaa.

Niin, missä on? Ei voi aloittaa siitä, ei lopettaa siihen.

Voi kaivata, toisin kuin kissat. Kaivata olla kaksiulotteinen, ehkä mustavalkoinenkin, kaivata koordinaatteja ja nimeä.