9.12.2015

Irtoaminen

Kuu kiurusta kesään, kronooppi kronotyyppi, päivä lyhenee. Seison keskellä tyhjää neljännestä, odotan. Tulkaa tänne, laihat jääkarhunaaraat, muovipusseja märehtivät naudat. Täällä ei ole mitään, paitsi liuottimien tuoksuinen tuuli Ras Tanuran suunnasta.

Kiitäessäni maailman yli olen todistanut kalastuslaivastot Hong Kongin ympärillä yössä, keinuvien valojen saariston pinnanylisessä, miettinyt, millainen pauhu kuuluisi kalojen ja äyriäisten huudoista. Ne vaikenevat. Rannasta etäällä merikin hiljenee, ei rapise hiekkaa eikä näkinkenkiä. Potkurien ump ump ump, läppäviaton suolapulssi, läpi pimeän, leijuen korkealla kamaran yläpuolella.

Tämä on hiekkaa, hiekkaa varpaiden välissä, hiuspohjassa, limakalvoilla. Jos sydän lakkaa ponnistamasta iloon, ajatukset luovimasta, veri maksoittuu ja silmien joustava puoliläpäisevä kalvo kettoontuu, lakkaa ärsyyntymästä pölystä ja kirkkaudesta. Siispä tervehdin ilolla nivelen sisäistä kiemurtavaa kipua, särkyä silmien takana, poskien rohtumista, jokaista viimeistä hengityskiertoa, joka repii kylkiluut harottamaan auki ja sinetöi ne suppuun. Kuvittelen meren, jossa voi istua. Kuvittelen kuvittelen. Mieli kangastaa laululinnut ilmaan, väreilevän jatkumon, parven.

Laulan yksin aamuun heleistä pilvistä, kullan ja mustikanvärin tahroista jäänsinisellä taivaalla, kovakuoriaisesta lattialautojen raossa, rei'istä villaisissa alushousuissa. Syksy vaanii. Sen pihdit kuristavat kuvaa kaukaa, samanlaisesta.