Lumikauhu

Jeanie, sisälläni pyryttää sanoja. Ne kinostuvat, peittävät kaiken elävän alleen. Jos ne jossain asennoissa sulavat pois hetkeksi, ne kinostuvat kohta uudelleen. Olen käynyt huoneissa joissa on kosketuksen sijaan sanoja myös taulussa. Olet rohkeampi kuin tiedät, olet vahvempi kuin tiedät, kestät enemmän kuin tiedät. Epäilemättä, Jeanie, epäilemättä. Perhosena ihminen muistuttaa enemmän pörisevää kiitäjää kuin heleästi leijailevaa päiväperhosta. Lihan alta paistaa kallon piittaamaton virne.

Jeanie, minua huolettaa. Entä jos sanat eivät lakkaa pyryttämästä? Mitä jos ne muuraavat umpeen oven ja ikkunat? Ja ilmastointihormin. Eipä unohdeta ilmastointihormia. Ei karkaa lämpö, kylmyys, happi eikä hiilidioksidi. Connie parka on sinetöity sisään huoneeseen, jossa on oltava rohkeampi ja vahvempi, kestettävä kestämistään. Mutta miten kestetään ilman happea? Pysy, kestä, tarkkaile, ohjeistetaan. Entä jos kinos kasvaa yläkarmiin saakka ja tiivistyy hormiin? Kulkeeko sellaisen lumimassan läpi mikään elämälle välttämätön kaasu?

Mutta Connie, kuulen sinun huokaavan. Ne sanathan pyryttävät sisälläsi.

Niinhän se on, Jeanie. Mutta vilkaisepa ulos ikkunasta. Näetkö yhtään kasvia? Haistatko mitään? Viheltääkö edes mustarastas? Puutkin ovat kadonneet.

Sormeen sattuu kun sillä koettaa raaputtaa sanoja hengityshöyrystä kovaksi tiivistyneeseen lumeen kallon sisäpinnan tuntumassa.