9.23.2017

Alusvaatteiden alla elän vain kerran

Joitain kirjeitä ei pidä kirjoittaa, joitain ei pitäisi. Ja on viestejä, jotka pitää kirjoittaa muttei lähettää, jotka pitää työntää lipastonlaatikkoon alusvaatteiden alle. Keneltä ne ovat ja kenelle? Ja on viestejä joihin ei liity paatosta ja jotka matkaavat postin kuljettamina, tulevat suljetuiksi ja kuoriin ja lähetetyiksi ja joiden merkitykset ripustuvat ilmaan välitilassa, eikä se unohduksen vaatehuoneena ehkä ole niin kaukana siitä lipastosta, johon on työnnetty kirjeet, joita ei pitäisi mutta jotka pitää kirjoittaa ja joita ei ole tohdittu lähettää.

Rakas, rakkain. Kirje alkaa näillä sanoilla, ikään kuin rakkaudet olisivat asetettavissa painokkuusjärjestykseen. Rakas superlatiivini, olemisen paino hengityksessä, se kohta kylkirustoa, joka vihlaisee roikkuessani lantiosta hirtettynä ja täysin avuttomana, painovoiman ja kattorakenteiden armolla, kannattelematta mitään. Sana, jota lakkaan käyttämästä. Rakas, rakastaa, rakastan. Sinä, sinua.

Antaa sanojen mennä.

Antaa kynän liikahdella levottomasti paperilla, antaa vaatteiden haudata sen kaiken alleen, vaatteiden ja kampausten, ammattien ja hupaisten naurutuokioiden kahvilassa. Kukaan ei tahdo niitä pyydystää. Menkööt.

Asia on niin, kynä jatkaa, että haluaisin kysyä, mitä kuuluu, mutta entä sitten. Mitä kuuluu, eikö meille kuulu hyvää silloinkin kun kuolemme, emme halua sillä tavalla seistä risteysten laidoilla itkua rintalastan alle väkisin sulloen, sanat vieden. Entä jos haluan vain sanoa, että kaikki on ennallaan? Että mikään aiempi ei voisi minua järkyttää. Mikään ulkoinen, mikään mikä ei ole tässä, kun ajattelen sinua. Sinua, joka luet ja haluat olla lukematta eteenpäin, koska et osaa vastata.

Mitä voisitkaan vastata? Että anteeksi mutta en osaa rakastaa sinua. Että osasin mutta sitten jotenkin unohdin. Että pelästyin ja menetin tahtoni. Että asioilla on parasta ennen -päiväys ja että sen ylittäneet asiat on hävitettävä elämästä. Että aikuinen saa tehdä kuten haluaa.

Tai kuten ei halua mutta kuten näkee välttämättömäksi.

Tai suotavaksi.

Tai mahdolliseksi.

Että asiat voivat alkaa lopullisina mutta muuttua väliaikaisiksi ja päinvastoin ja että todellinen ongelma on usein sen tunnistaminen, millaisesta lähtötilanteesta, muutoksesta ja lopputulemasta on kyse tarkasteltavassa tapauksessa.

En tiedä. En lähetä kirjettä, et vastaa.

Niin, mitä voisit vastata?

 Entä jos haluan kirjoittaa, että olen hyväntuulinen, että hyväksyn sen, että sen on riitettävä, että rakastan itseäni. Että se on lähde, josta käsin voin vastauksista piittaamatta toistaa sanoja, joita et ehkä tahdo kuulla. Entä jos kirjoitan hyväksyväni tilanteen ja kieltäytyväni silti liikahtamasta mihinkään, liikuttamasta asennettani, sulkemasta ovea. Entä jos kirjoitan ja kerron, että odotan.

Mitä odotan? En tiedä. Ehkä että keskellä tyhjää neljännestä, autiota korttelia, keskellä käännösvirhettä ja merkityskatoa ilmasta tihentyy rautalankainen vaateripustin. Että hampaisiin tulee mustia pilkkuja ei-mistään. Että haluan leikata kaikki hiukset pois ja löytää uudestaan sen nuoren naisen, joka ei osannut kiskaista junan hätäjarrusta appelsiinipuut nähdessään. Että herään unesta. Että heräät unesta.

Että pienet kuusentaimet ovat suurempia kuin viime vuonna ja sitä edellisenä, että löydän uusia paikkoja ja opin uusia nimiä, temppuja ja kommervenkkejä, että muistan ja unohdan. Että en tiedä, mitä vastaisit. Että vastaisit tai, vielä parempaa, kysyisit.

Ja vaikket kysy, vastaan.

Koska, Jeanie, elän vain kerran. Conniesi.