3.15.2019

Itkee

Joskus kun on sairas ja kaikkialle sattuu, ei osaa kuin itkeä. Eikä se, mikä itkee, ole mikään minä, ei sillä ole tekemistä sen olennon kanssa, joka närkästyy pienistä ja uskottelee, ettei tee niin. Se, mikä itkee, on sama, joka havahtuu keskellä yötä siihen, että kaikkialla keskivartalossa pakottaa tulinen kierre, että vasen käsi on turta ja raskas, ja joka istuu hetken ajatellen, että se on nyt tässä, en jaksaisikaan millimetriäkään pidemmälle, ennen kuin tajuaa, hitaasti, vasemman käden olevan kenties turta koska sen päällä on tullut maanneeksi ja että sekuntin sadasosan sisällä aikoo oksentaa. Se on sama olento, joka valitsee leffalistalta Ruandan kansanmurhasta kertovan elokuvan, koska kivulta ei jaksa keskittyä keksittyyn. Ja oksentaa, oksentaa, oksentaa.

Kun elokuvan kannattelu loppuu, itku tapahtuu. Siinä ovat sekasotkussa sotkuinen erotilanne ja kuinka inhimillisiä sen keskellä jaksamme olla, ikävä äitiä ja isää ja sitä aikaa kun oli kahdenkymmenen ja vatsataudissa ja saattoi soittaa heille ja he tulivat autolla hakemaan, oli lyönyt pään lavuaarin reunaan pyörtyessä, otsassa ruhje, ryömi puhelimelle, eivätkä he kokeneet tätä kaikkea jotenkin kapiseksi ja vältettäväksi, kai koska riittävän monta kertaa lapsena heidän oli vain hoidettava kaikki oman tartunnan uhalla, ja sen isä totisesti sikotaudista saikin, vaikka se toinen minä taisi olla musertuneempi siitä, miten taas yhdet syntymäpäivät peruutettiin sairaussyistä. Sitä tähdittävät lähipiiriin kohdistuneet raiskaukset ja jokin kauhistunut huuto, mitä olen tehnyt että sain välttyä siltä miltä muut eivät välttyneet, kai vain rakensin niin kovan ja epänaisellisen kuoren, että minut jätettiin rauhaan. Se on itkua rakkauden tyrannosaurus rexiydestä, jonka läpi ihmiset nopeasti oppivat näkemään tutustuessaan: haavan päälle on kerrostunut kurttuinen arpi, ja itse haavassa on putoaminen portaikkoa alas, ei kuten Liisa Ihmemaassa, vaan askelmiin kipeästi muksahdellen ja kengät päähän osuen, ne heitetään ylhäältä alas erikseen, ja kysymykset, miltä tuntuu olla yliopiston suurin huora, ja se tulee sen ihmisen suusta, johon rakastui ensimmäisenä, joten se rakkauwwesta, onko tätä toivuttava koko loppuikä, ja miten kiittämätön oli, kun koira muutti tänne vaikka oli päättänyt, että ei enää, ei enää koiria, koska ei ole osannut pitää koirista riittävän hyvää huolta, olla eroamatta niin että olisi voinut jatkaa kulissienmakuista elämää, joka kuitenkin oli aiemmille koirille se ainoa, johon he sopeutuvat, ei se heille ollut kulissi. Ja kun tuli uusi koira, ajatteli, että luoja onpa typerä eläin, vaikka eikö hän tänäänkin ole ainoa, joka on ollut tässä vieressä, joka on ollut vierellä kaikki vuodet, lähtien aina innoissaan mukaan vaikka ihan varmasti se aluksi tiesi, miten vähän siitä olin innoissani.

Itkuun sekoittuu tieto kaiken ohimenevyydestä, kuolevaisuudesta, eläinserkkujemme kulttuurien kuolemasta, siitä miten vaikeaa elämää on ajatella lahjana kun se tuntuu enimmäkseen seinän läpi tunneloitumiselta ilman säällistä opaskirjaa. Joskus lahjan aistii, kun on kesä ja satanut ja raplinki tuoksuu sille vuodenvaiheelle, mutta enimmäkseen lainehtii toisten tuntemusten mainingeilla, vaikka kuinka muistaisi olla kiitollinen siitä, ettei jalkaan satu enää kävellessä ollenkaan jokainen kerta vaan itse asiassa tosi harvoin ja vatsatautikin menee ohi aika nopeasti flunssaan verrattuna. Ja miten valmistumaton mieli on edelleen tähän tilaan, jossa jokainen hengitys on ponnistus ja on laskettava hengitystä, jotta jaksaa valvemaailmassa vatsalaukun kääntyessä nurinniskoin ja hylkiessä ravintoa ja nestettä. Vähää nestettä ei tulisi missään nimessä tuhlata kyyneliin mutta siellä ne nyt kuitenkin valuvat, ja ehkä nyyhkytys kuuluu oven läpi, ehkä ei, ja onko sillä lopulta mitään väliä koska olemme kaikki samassa satimessa, kyvyttömiä vain asettumaan arvottamatta siihen, mikä on. Ja muistaa muutaman keskustelun joissa oli tyytyväinen omaan toimintaansa. Muutaman, neljänkymmenenneljän vuoden ajalta. Ja ajattelee, että lohduton mieliala poimii muistot mielensä mukaan mutta ei se tee tästä kaikesta epätodellisempaa.

Ja äkkiä pimeyden hiipiessä huoneeseen ja kuristaessa huonekalut  itku loppuu, häviää samaan paikkaan, josta tuli. Tassu sydämellä läppää. Jokin päivä kun olen valmis, siinä vaiheessa olemme varmasti nähneet asioita, joita emme osaa kuvitella, nimeämme konkarin elkein tiloja, joita emme paikanna, jokin päivä olen oikeassa siinä, että lähden. Lepään tässä tiedossa, ainoassa varmassa tiedossa maanpäällisestä ihmisenä elämisestä, se muuttaa pimeyden ja koiran, hengitykset ja äkisti kipua on helpompaa kannatella, ajatella jokaista sydämen sykäystä orgastisena purskauksena, haistaa sateenjälkeinen katu ja silkoinen välinpitämättömyys. Ehkä rakastin vain katukiveyksiä ja rännejä, ja kasveja. Ehkä synnyin väärään lajiin. Ehkä näen vain unta varmuudesta.