Putoan nuotti kerrallaan, sitomatta, sitoutumatta. Lunta sataa, sisällä helle soittorasian kielet yhteen nipistettynä, kämmeneen piilotettuna. Mikä on seuraava sävel? Olen myöhässä, ojennun myöhässä, kosketan sinua myöhässä, myöhässä ovat puoliavoimet silmät, myöhässä ja liian varhaisessa, fyysiset tarpeet on lakkautettu siitä mainitsematta.

Putoan nuotti kerrallaan, kosketin kerrallaan.

Sävel kerrallaan hukkaan tunnun melodiasta ja tanssista.

Se on näin yksinkertaista: kun katson toiseen suuntaan, en näe asioita takaraivoni puolelta.

Joku on poiminut metsistä linnut. Vihreä on syventynyt hameenväriseksi, helmasynniksi, kasvit taipuneet siemenelle. Ja kuljen katsomatta taakseni, rauhallisesti. Mitä hyödyttää hidastaa askelia sen takia, mitä on jäänyt taakse?

Kukka hiuksissa, hame revenneenä, kämmenet tapaillen puiden kylkiä. Kuin olisi pimeä tai liian valoisa. Kuin sulkisin silmät huomatakseni selvemmin, miten jalkani asetan. Kuin jaloillani olisi silmät. Selällä. Joka ikisellä kohdalla kehoani. Ja takaraivon silmät olisivat kiinni, se nukkuisi syvää unta hiusten takkuisen peitteen alla.

Ja leppien täplien alta, nokkosten rankojen välistä, paisuvien naisten metsässä kuljen vilkaisematta sivulleni, kuulematta lintujen ääniä, kasvillisuuden risahduksia, kuljen venyn puuna, en anna kenenkään tarttua itseeni, se elämä on toisia varten, minun on hyppy. Linnut. Askeleet. Laiturit, joista ei tule siltoja. Iltapäivän hiljaisuus ja nimeämätön sävelmä, lopullisesti taakse jäänyt asuttu seutu. Luovin ansojen ympäri.

Jos kuljen tarpeeksi syvälle, naisenraudat loppuvat ja vain puut huokailevat, paksuuntuvat korkeintaan sentin vuodessa, levittävät kruununsa taivaalle, puhuvat sateista ja poudasta, ja liverrän niille lintujen muistoksi pehmeästi kujertaen ja niin yksin, niin yksin kuin ei yksikään lintu.

Joskus sinulla oli nimi, mutta siitä on jo kauan.