Mitä tekemistä tällä on meduusojen kanssa, kysyt. Ei tämä näytä naiselta, jolla on käärmeperuukki. Niin, Jeanie, eihän se näytä. Tämä on limakalvopussi, jolla on vyyhdellinen epälukuisia ulokkeita. Kasvot saa oikein kuvittelemalla kuvitella. Mutta se on helppo nähdä, että tämä on lihaa, jotakin, jolla on tunto, joka ponnistelee pysyäkseen hereillä. Nytkin kun se nytkähtelee hiekalla ja himmenee ja ruiskii akkuhappoa, se elää. Ei todellisemmin kuin tanssiessaan suolapulssia, mutta kuitenkin.

Jeanie, älä koske. Näiden takia rakennetaan sillat ja laiturit. Ettei tarvitsisi käydä helmat kourissa vipisevään, ajautua kosketuksiin näiden kanssa. Näiden kasvottomien olentojen, jotka sävähtävät kokoon ja rentoutuvat. Näiden ja hopeakylkisten parvien, jotka liikkuvat aavemaisina pylväinä syvänteiden yläpuolella. Nämä eivät osaa kirkua, mutta ne osaavat elää. (Ja kuten olet huomannut, Jeanie hyvä, jotkut haluaisivat meidän olevan kuten nämä juuri tässä suhteessa, vaikenevia ja silti elossa sinnitteleviä.)

Että olenko käynyt vipisevässä? Minähän vipisen pinnanalista. Mitä kuvittelet katsovasi silmiin kun sukellat niihin, kun tajunnastasi rajautuvat ulos ripset ja luomet ja otsa, koko tragedian tai komedian ilmeeseen taivutettu naamio ja sen turpeat käärmekiehkurat? Sinä olet sukeltanut pinnanaliseen, Jeanie. Oppineet kysyvät hämmentyneinä, mikä on se minä toisen silmien takana, ja en tiedä muista, mutta Jeanie, minä olen pinnanalinen. Kuljen sillan kaaren päällä ja koetan olla ajattelematta palkkien alla tapahtuvia liikkeitä, kylkiviiva-aistia, sävähdystä kun paine tavoittaa ruotovälit. Sitä millä ei ole kieltä eikä ehkä nimeäkään, parvia jotka ovat loogisempia kuin yksilöt, tanssivia limakalvopusseja, joiden ulokkeet kihartuvat veden nosteessa.

Niin, Jeanie, ajatukset häivähtävät, ne tulevat aina parvissa, hengitys kulkee työläästi ohi kilpirauhasen ja ahtaita keuhkojen huoneita pitkin, tuuletan verisuonia ja sidekudoksia, raajani sojottavat löysinä ja rumina mikä minnekin, hirveä aamupäivä raatelee alaselän paksua kalvoa, femur narisee maljassaan, suunta syventää kivun, ja Jeanie, jossakin vaiheessa meri hiipii hiekkaa ylemmäs ja pyyhkäisee mennessään tahmean möykyn, oikoo ja kosteuttaa sen, jossakin vaiheessa minuuttiviisari nytkähtää tunnisteen ylitse ja on mahdollista nousta ja päästä pois, vetää taas henkeä kuin ihminen, nousta käsitettävään asentoon.

Jeanie, luetkohan tätä makuullasi vai istuen vai kenties kävellen? Jos koettaisit lukea tätä samassa asennossa kuin tuo limakalvopussi, teksti hämärtyisi. Muistaisit ehkä sen vieraan, joka on niin samanlainen kuin sinä,

Conniesi