Jeanie, tämä on niitty

Jeanie, ei tässä polkuja mene, tämä on niitty. Tai menee tuossa muutaman metrin päässä, mutta olen eksynyt siltä, koska se on joidenkin toisten polku ja ne menevät sitä pitkin ja minä taas astuin tänne kasvustoon ja aloin kirjoittaa kirjettä. Melkein tarkenee istua, ei jäädy maahan kiinni.

Täällä ei ole polkuja eikä varjoja eikä valoa, kaikki hohtaa tasaisesti muutosta, tunnen tämän sävyn, hieman tummakulmattua nostalgiaa ja ääriviivoja, pinnat katoavat niiden välistä, kuten elämästä, joka tapahtuu. Mutta mitä voi olla korsien alla, siellä voi olla melkein mitä vain. Jos seisoo oikein hiljaa paikallaan ei voi ainakaan astua puroon tai ansaan tai käärmeeseen, tai jos tömistää jalkojaan ja käskee kaikkien painua helvettiin suorinta mahdollista tietä, niin ei kai silloinkaan voi astua mihinkään, ellei sitten puro tai ansa tai käärme varta vasten järjesty jalan alle, mutta siihen tarvitaan paljon, ukkosia ja liejutulvia ja maanjäristyksiä. Minun on sinua ikävä vaikka totta puhuen toivotin sinullekin kylmää kyytiä kohti helvettiä. En näet silmänräpäystäkään uskonut, että pääsisit sinne tuosta noin vain. Ei, itse asiassa en edes usko semmoiseen paikkaan. On vain tämä tässä, niitty ja siihen huonosti laskeutuva jalka, kylmä joka ei käänny kesäksi millään loitsulla ja sitten on sinun maailmasi, jonne en osaa.

Ai mitenniin ei ole valoa eikä varjoa, kuulen sinun kysyvän, miten sinä Connie tyttö kuvittelet näkeväsi mitään, jos ei ole valoa eikä varjoa. Minäpä kerron. Paksu savukatto tukehduttaa sellaiset ilmiöt. Savukaton alle kovertuu savuhuone. Siellä minä seison ja tömistän. Sinä tiedät mitä savusta sanotaan. No niin, tiedän kyllä, että minun pitäisi nyt koota helmat ja liikkua jonnekin päin ja nopeasti sittenkin. Ja sitäpaitsi on hankalaa kirjoittaa kun pitelee arkkia toisella kädellä, kynä tuikkii paperiin reikiä, saako tästä mitään tolkkua edes. Sanatkin lemuavat palaneen käryltä. Tiedätkö sinä Jeanie edes mitä ne joskus ajattelivat, ne ajattelivat, että tuli on ensimmäinen, koska se voi vallata minkä tahansa muun elementin, mutta ne eivät voi vallata sitä.

Tietysti voisi koettaa pissata pelosta alleen ja katsoa, kulottuisiko kaikki siitä ympäriltä mutta itse jäisi karrettumattomaksi kuin jokin pyhimys tai torni, kivinen puolustuslinnake keskellä niittyä. Samalla tulisi todistettua, miten elementtiteorian tuo versio toimii. Miksi ihmeessä sinä niitylle menit, ajattelen sinun kysyvän, miksi sinun sinne piti mennä jos sinä et osaa sieltä pois? No ei se minusta sillä tavalla eroa elämästä mitenkään, miksi minun piti tänne tulla kun en kerran osaa pois, on kai sama, minne kulkee tai kulkeeko lainkaan, istuuko vai tömistääkö, kirjoittaako vai ei, eksyy joka tapauksessa, harhautuu savun sisään, kuka sytytti niityn liepeen, kuka katsoi säätiedotuksesta tuulen suunnan, onko sen väliä, tässä on jotain mätää tai ainakin turvotusta ja pistävää savua ei voi olla vetämättä henkeen. Ja ihan tarkoituksella astuin polulta tänne korsien keskelle, vai horjahdinko, voiko sellaista muistaa ja onko sillä väliä. Jeanie, nyt tarvitaan ihmeitä. Enkeleitä ja ilmoituksia, jotakin joka saa minut pysymään tai liikkumaan, ehkä käsipari joka nyhtää heiniä, tai koira joka nyhtää heiniä oksentaakseen myöhemmin ne matoille sisätiloissa, jokin nopeasti korsiston läpi puikkelehtiva keho, joka voin kuvitella olevani, jonka pienet peilit tunnistavat liikkeeksi, heijastavat seisomisesta muodottomaksi turvonneisiin jalkoihin.

Jeanie, olenko koskaan maininnut että välillä minua pelottaa.

Miten niin kulkisin maalaistaloihin tai porteille tai teille, ei täällä ole sellaisia, tämä on niitty vuoren päällä. Joka puolella on pudotus veteen ja syvyyksissä putoamasta kieltäytyviä lintuja. Ne nauravat elementtiteorialle ja ajatukselle poluista kuljettavina. Ei, en minä näe niitä savulta, minä muistan ne ja olen kuulevinani niiden ääniä huminan takaa. Ja olen kuulevinani myös sinut, ja miten sanoit että Connie hyvä, saat mennä vapaasti mihin suuntaan haluat, ja tässähän sen juuri pitäisi onnistua, kun ei ole polkuja. Niittyähän voi vaikka tanssia, sinne voi haudata aarteen, sen voi kulottaa. Aivan mitä tahansa, Connie hyvä, kunhan odotat, jos haluat odottaa, ja odotanhan minä. Jos vaikka tällä kerralla kirjeeseen vastattaisiin, jos uskaltaisin lähettää sen tai jos se maagisesti säästyisi, jos vaikka säästyisin itse ja äkisti olisinkin joku toinen jossain toisaalla.

En näe sanoja tältä katkulta mutta haistan ne kyllä, kuulen niitä ja koetan laulaa vähäsen, jos vaikka piristyisin. Pidentyvät yöt kuluivat nopeasti, tarvittiin piirun verran lisää tulta ja tuulta ja lämpöenergiaa, nostetta linnuille, tarvittiin taika, yksinäisten tyttöjen taika, tarvittiin tienristeysten lakaisemista ja aamukasteessa kierimistä ja kukkien poimimista, tarvittiin tulitikut tai liekinheitin tai helvetti, tarvittiin korsipesä ja näkymättömiä sanoja, näkymättömiä reittejä ja lupaus odottaa.

No niin, Jeanie, odotanhan minä. Kertoisitko vielä, mitä tarkalleen odotan.

Connie.

Ja entä jos emme ajattelisikaan näitä erillisinä kappaleina vaan yhtenä rallatuksena, tapahtumisena ja tapana houkutella esiin jotain haluttua? Jos aurinko paistaisi ja valo imeytyisi runkoihin mutta muuten pelmahtaisi kuraiselle suorakaiteelle, joka merkitsee nurmikkoa, ja planeetat käyskentelisivät taivasyllä pareittain, ja oksat haravoitaisiin tarpeeksi harvaksi kasaksi. Ja kasa laulaisi kevätmetsän ääntä.

Jeanie, älä sano, etteivät risut laula. Laulavat ne. Tänään kuljin risukasan ohitse ja ihailin sen moniäänistä liverrystä. Totisesti risukasa peittoaa satakielen pajukkoa puskevalla joutomaalla. Kunhan sen jättää riittävän harvaksi. Musiikilla pitää olla tila, johon se voi pyrähtää.

Kukaan muu ei hymyillyt kokoonkerätylle kekomaiselle tiheikölle, ei seisahtunut sen luo ja odottanut, josko sieltä näkyisi välähtävä silmä tai muu jumalten enne. Kulkivat muistiinpanot laukuissa, arkutettuina ryhtitakkien sisään. Takeista oli suittu pois hiukset ja muut elämän merkit. Eikä kukaan vastannut hymyyni, kun hymyilin kasalle aivan kuin se olisi juuri luvannut maksaa kuluni niiltä päiviltä kun vain käyskentelen ja ilmehdin ja elehdin sellaiselle, joka ei vastaa. Ei, ei se eikä kukaan muukaan vastannut, mutta laulu jatkui ja siitä tulit mieleen sinä, Jeanie, sinunkin laulusi jatkuu arvoituksellisesti silloinkin kun et jaksa hymyillä.

Toivottavasti tämä ei ole niitä päiviä. Connie.

Katsohan, Jeanie. Nämä ovat koteloita. Ei, älä haaveilekaan siivoamisesta nyt kun täällä on niitä. Anna niiden jäädä ovenkarmeihin ja talviliinojen laskoksiin. Äläkä leikkaa minttuja ennen kuin ne kukkivat. Sillä minä tahdon perhospyörteeseen.

Jeanie, oletko koskaan kyykistynyt keskelle perhospyörrettä? Se käy helposti silloin kun olo on jo hieman raskas kesän loppumisesta ja samalla ilon heläykset tulevat kuuluvammiksi, koska niin moni palko ja hedelmä hahmottuu epäilyistä huolimatta. Ei tarvitse kuin käydä keskelle minttuja ja notkistaa alaraajojen suuria niveliä. Perhoset hoitavat lopun. Ne etenevät suoremmin, loogisemmin kuin me. Ne käyvät läpi täydellisen muodonvaihdoksen. Munasta tulee aina toukka, toukasta kotelo ja kotelosta se minkä näemme, kuva aikuisesta. Ja kun kyykistyt, nuo kuvat lepattavat ympäriinsä värikkäinä ja lähes kaksiulotteisina.

Niin, arvaan, mitä seuraavaksi voisit kirahtaa. Loogisemmin, kyseenalaistaisit. Eiväthän ne edes ajattele.

Mutta ehkä se onkin koko asian ydin. Siksi juuri ne etenevät tavalla, joka miellyttäisi niiden vanhempia, jos ne puolestaan vaivautuisivat ajattelemaan. Mutta tiedämmehän me vanhemmat, joten unohdetaan tämä kyhäelmä. Niin, ehkä sittenkin geenit tanssivat ja se on helppo hahmottaa etenemiseksi.

Jeanie, olen lukenut eräästä painavasta ja etäisesti metsänpohjan hajuisesta kirjasta ajatuksen ajasta. Että naisten aika olisi kaarella, kulkisi ympyrää huoneissa raahaten pölyhuiskaa ja kastelukannua ja tarkastaen nuppuja ja tuholaisia, siinä missä miesten aika etenisi lineaarisesti päämäärien ja uusien päämäärien saavuttamisessa. Sanonpa vain Jeanie rakas että nämä meidän perhosemme ne vasta lineaarisia ovatkin. Paljon, paljon luotettavampia kuin yksikään mies, meistä naisista nyt puhumattakaan.

Niin että ole hyvä ja jätä kotelot silleen. Ei niistä tule toukkia, jotka söisivät sohvasi. Enemmän olisin huolissani jostakin aivan muusta. Siitä, miten siiville käy, kun niitä käyttää pölyhuiskana, esimerkiksi. Kun siivet on tuhottu pala palalta, mitä ihmettä jää jäljelle? Toukka vai kotelo? Selvä se, ettei silloin ainakaan voi pyörteillä minttujen päällä.

Lakkaa ajattelemasta niin kovasti. Lopeta sen pölyisen kiinteistön siivoaminen. Tanssi.

Niin minäkin teen. Silloinkin kun epäilen, ettei kukaan näe sitä kotelolta tai toukanruumiiltani. Tarvitaan vain oikea musiikki eikä kukaan ole selvillä siitä, mitä vaihetta elän ja mihin seuraavaksi kuoriudun tai kääriydyn.

Connie

Rakas Jeanie,

en tiedä, mitä minun pitäisi ajatella filminpätkästä, jonka lähetit. Uskon sinun kääntäneen ruutujen järjestyksen nurinkuriseksi painovoimauskossasi. Painokkuus, sinä tapasit sanoa, luonnonlait. Ja tulkita ne näennäisen täsmällisesti. Niin että objektit putoavat.

Sinä unohdit linnut, Jeanie, linnut ja poppelinlumen. Niin että kun katselen tätä filminpätkää, en osaa kuin ajatella, että sinä halusit kääntää asiat päälaelleen, niin että ne paremmin vastaisivat teorioita, eikä vain teorioita, vaan teorioita karkeistettuina. Eikä siinä mitään - kyllähän me koetamme puuteroida photoshopatun näköistä ja kohtelemme toisinaan toisiamme aggressiohypoteesia siteeraten. Ei se mitään, Jeanie. Kyllä minä uskon, että poppelinlumi voi tosiaan leijua alaspäinkin.

Mutta kissa, Jeanie, kissa! Sinä unohdit kissan filmillä. Se istuu ja katsoo ensin kameraan ja lumi hitaasti hitaasti leijuu sen takana katukuiluun. Ja sitten, ihmeiden ihme, kissa kääntyy katsomaan tyhjää edessään ja lunta siinä tyhjässä ja taloja takana, mutta kissan silmät kääntyvät pään jälkeen, ja Jeanie, siinä vaiheessa minä tiesin, ettei tämä filmi ole mikään dokumentti. Sinä koetat petkuttaa ketjutetuin tuhansin sanoin. Eikä siinäkään mitään - jos kerran sana on se, millä voidaan valehdella, voidaan kuvin valehdella tuhannesti uskottavammin. Mutta vain jos kissa ei käännä päätään.

Sillä Jeanie, ihminen voi kyllä kääntää päätä jättäen katseensa siihen, mistä kääntyy pois. Sitä kutsutaan kai kaipaukseksi. Sillä voi koskettaa, palpoida toisen tunteita, saada ne laukeamaan. Ja koira voi katsoa toiseen suuntaan kuin kävelee, mutta vain jos sen kaulassa on remmi ja sitä kiskotaan. Tai se juoksee toisen rinnalla ja vilkaisee siihen täynnä leikkiä. Mutta kissa, Jeanie, tämä kissa ei kiirehdi mihinkään eikä kaipaa mitään. Ja kun se kääntää päänsä mutta jättää pupillinsa suunnan kohti kameraa, tiedän sinun valehtelevan.

Lumi sataa ylöspäin. Siitä ei vallitse pienintäkään epäilystä. Nousevat ilmavirtaukset tarttuvat näihin pieniin olentoihin, geeniprintteihin, ja nostavat niitä yli kattojen yhä uusille asuinalueille. Omenat eivät putoa kauas puistaan mutta poppelinlumi nousee, kohoaa, lakaistuu kohti oikeita pilviä, itsensä näköisiä.

Ja kissa, se suuntaa tarkkaavaisuutensa kaipaamatta.

Sen vuoksi, Jeanie, minusta on mukavaa viettää aikaa kissojen lähellä. Sinä tiedät, että pidän arvoituksista. Emmekä me tarkalleen ottaen osaa viestiä toisillemme, kissa ja minä. Se pitkästyy, esimerkiksi, kun kirjoitan tämän kirjeen. Joutavaa, se ajattelisi, milloin muka Jeanie on viimeksi ollut tässä.

Joskus saatan pohtia sitä minäkin. Mutta toiseen sävyyn.

Sinun, Connie.

Mitä tekemistä tällä on meduusojen kanssa, kysyt. Ei tämä näytä naiselta, jolla on käärmeperuukki. Niin, Jeanie, eihän se näytä. Tämä on limakalvopussi, jolla on vyyhdellinen epälukuisia ulokkeita. Kasvot saa oikein kuvittelemalla kuvitella. Mutta se on helppo nähdä, että tämä on lihaa, jotakin, jolla on tunto, joka ponnistelee pysyäkseen hereillä. Nytkin kun se nytkähtelee hiekalla ja himmenee ja ruiskii akkuhappoa, se elää. Ei todellisemmin kuin tanssiessaan suolapulssia, mutta kuitenkin.

Jeanie, älä koske. Näiden takia rakennetaan sillat ja laiturit. Ettei tarvitsisi käydä helmat kourissa vipisevään, ajautua kosketuksiin näiden kanssa. Näiden kasvottomien olentojen, jotka sävähtävät kokoon ja rentoutuvat. Näiden ja hopeakylkisten parvien, jotka liikkuvat aavemaisina pylväinä syvänteiden yläpuolella. Nämä eivät osaa kirkua, mutta ne osaavat elää. (Ja kuten olet huomannut, Jeanie hyvä, jotkut haluaisivat meidän olevan kuten nämä juuri tässä suhteessa, vaikenevia ja silti elossa sinnitteleviä.)

Että olenko käynyt vipisevässä? Minähän vipisen pinnanalista. Mitä kuvittelet katsovasi silmiin kun sukellat niihin, kun tajunnastasi rajautuvat ulos ripset ja luomet ja otsa, koko tragedian tai komedian ilmeeseen taivutettu naamio ja sen turpeat käärmekiehkurat? Sinä olet sukeltanut pinnanaliseen, Jeanie. Oppineet kysyvät hämmentyneinä, mikä on se minä toisen silmien takana, ja en tiedä muista, mutta Jeanie, minä olen pinnanalinen. Kuljen sillan kaaren päällä ja koetan olla ajattelematta palkkien alla tapahtuvia liikkeitä, kylkiviiva-aistia, sävähdystä kun paine tavoittaa ruotovälit. Sitä millä ei ole kieltä eikä ehkä nimeäkään, parvia jotka ovat loogisempia kuin yksilöt, tanssivia limakalvopusseja, joiden ulokkeet kihartuvat veden nosteessa.

Niin, Jeanie, ajatukset häivähtävät, ne tulevat aina parvissa, hengitys kulkee työläästi ohi kilpirauhasen ja ahtaita keuhkojen huoneita pitkin, tuuletan verisuonia ja sidekudoksia, raajani sojottavat löysinä ja rumina mikä minnekin, hirveä aamupäivä raatelee alaselän paksua kalvoa, femur narisee maljassaan, suunta syventää kivun, ja Jeanie, jossakin vaiheessa meri hiipii hiekkaa ylemmäs ja pyyhkäisee mennessään tahmean möykyn, oikoo ja kosteuttaa sen, jossakin vaiheessa minuuttiviisari nytkähtää tunnisteen ylitse ja on mahdollista nousta ja päästä pois, vetää taas henkeä kuin ihminen, nousta käsitettävään asentoon.

Jeanie, luetkohan tätä makuullasi vai istuen vai kenties kävellen? Jos koettaisit lukea tätä samassa asennossa kuin tuo limakalvopussi, teksti hämärtyisi. Muistaisit ehkä sen vieraan, joka on niin samanlainen kuin sinä,

Conniesi