Lupa

Voin antaa luvan unohtaa käsitykset, joihin tavallisesti turvaat, sisätilaihmisyyden, verkoston silmukoinnin. Jos olisit vain lisko lämpimällä kivellä, pyöreä lounaanjälkeinen liskonvatsa, sormet liian suloiset kutittaa. Tai syksyn yläilmojen virtauksissa siiveniskujen välillä hetken leijuva kurki, tai kallioinen mäki keskellä lumista maisemaa, kiinalaisen maisemamaalauksen läntäjalkainen hevonen. Talttuva, vikuroiva meri, sulava puro, kompostiksi pienten kuhinassa muuttuva jäniksenkäpälä. 

Minne hengitys menee, minne nestekierto etenee. Minne tuulet puhaltavat havinaa tai ryskettä, miten kanava kaivetaan. Missä suo, oja, allikko, aavikko, kukkapenkki? Kastamaton perennapenkki, jonka maaperään on laitettu ylijäämäsoraa ja jonka kukat miellyttävät erityisesti pieniä nimettömäksi jääviä ampiaismimikryolentoja? Ole ne. 

Voit antaa luvan itse. Potkaista sammakonreidellä, nuolla käsin kasvojen turkkia puhtaaksi, seisoa metsänreunassa haistaen aukean makeanmehevät kasvit ja ne. Kavahtaa paeta takaisin metsän ovista, yhä kaventuvan metsän, jossa puut silmukoidaan yhteen kierros kierrokselta ja niiden haju etenee yhä laajemmalle. 

Nyt, käy asentoon, jossa voit päästää irti kaikesta tahdonalaisesta lihastyöstä. Kokeile kuolemista. Kokeile, onko oleminen tapahtumista vai tekemistä. Anna kaikelle lupa olla juuri niin kuin se on.