Lupa

Voin antaa luvan unohtaa käsitykset, joihin tavallisesti turvaat, sisätilaihmisyyden, verkoston silmukoinnin. Jos olisit vain lisko lämpimällä kivellä, pyöreä lounaanjälkeinen liskonvatsa, sormet liian suloiset kutittaa. Tai syksyn yläilmojen virtauksissa siiveniskujen välillä hetken leijuva kurki, tai kallioinen mäki keskellä lumista maisemaa, kiinalaisen maisemamaalauksen läntäjalkainen hevonen. Talttuva, vikuroiva meri, sulava puro, kompostiksi pienten kuhinassa muuttuva jäniksenkäpälä. 

Minne hengitys menee, minne nestekierto etenee. Minne tuulet puhaltavat havinaa tai ryskettä, miten kanava kaivetaan. Missä suo, oja, allikko, aavikko, kukkapenkki? Kastamaton perennapenkki, jonka maaperään on laitettu ylijäämäsoraa ja jonka kukat miellyttävät erityisesti pieniä nimettömäksi jääviä ampiaismimikryolentoja? Ole ne. 

Voit antaa luvan itse. Potkaista sammakonreidellä, nuolla käsin kasvojen turkkia puhtaaksi, seisoa metsänreunassa haistaen aukean makeanmehevät kasvit ja ne. Kavahtaa paeta takaisin metsän ovista, yhä kaventuvan metsän, jossa puut silmukoidaan yhteen kierros kierrokselta ja niiden haju etenee yhä laajemmalle. 

Nyt, käy asentoon, jossa voit päästää irti kaikesta tahdonalaisesta lihastyöstä. Kokeile kuolemista. Kokeile, onko oleminen tapahtumista vai tekemistä. Anna kaikelle lupa olla juuri niin kuin se on. 

Morituri te salutant

Noste katoaa, noste ja automaattinutaatio, sadesään ukkoetanat vetäytyvät koiranheisien helmoihin tai kivien koloihin, helmasynnit ja lahjehyveet pisamoituvat tai menettävät viimeisenkin pigmenttinsä. Tulee kevät, ultravioletti vääntyy kaakkoon säästämättä meniskejä. Yksitotisen eriskummallinen päivä seuraa edeltäjäänsä, yö viiltelee tajuntaan äkkisyvät ja keho kelluu sinne saakka että kadottaa ankkurinsa, hengityksen puhkun.

Vieläkö sinä pelkäät ettet enää ikinä, kysyt.

En, en enää, vastaan.

Pelotkin tulevat menevät vain kerran, katoavat. Ei voi kahdesti astua samaan virtaan, ei liu'uttaa sormia kyynärvarren päiväpuolta pitkin. Minulla on sinusta vain yksi kuva jossa kasvosi eivät näy. Sinulla ei ole minusta yhtään kuvaa.

Ennen kuin ehdin kirjoittaa muistiin, unohdan. 

Siinä missä vielä eilen siperianskillojen viiltävän sininen hetteikkö, lemmikkien haaveelliset taivaanpilkut ja orvokkien läpitunkemattomuus. Ja, ennen kaikkea, keltaisen anarkia kaikkialla: voikukka, kanankaali, leinikki. Kaikki kukoistaa yhtä aikaa, hevoskastanja laulaa alhaalta aloittaen Schafe können sicher weiden, tuomi meinaa musertua kaiken sen vessanraikastimenhajuisen kukkavaahdon alle. Lienenkö kuollut? Tämäkö on se hetki, kun tärkeä vipisee silmissä ennen herpaantumista?

Tuskin. Silkkiuikun arvelluttavan näkyvän pesän eteen on kasvanut liejusta järviruo'on vihreä huipukas sermi.

Vanhojen naisten taiat ovat erilaisia. Jos keräisin terälehden jokaisesta tuntemastani lajista ja laittaisin ne tyynyni alle - herukan hennonvihreä kesakko, koristeomenan valkoinen kyynel, ruusukvittenin tiilenpunainen tahra - ja nukkuisin yön, saisinko hiuksiin muurahaisia? Puhumatta tuskin kykenisin nytkään kulkemaan, mutta antaisitko minulle anteeksi, unohtaisit?