Jospa ponnistamisen sijaan ponnahtaisi. Dzjonggg. Tuskin jännittäisi, ajattelisi vain pituuden. Ja ilma olisi vesien välissä, kevyempi vastus. Yhtä aikaa solahtaisivat altaisiin tytöt, delfiinit. Ja avaimenrengas lyö kaidetta, nilkat kiertyvät vedestä ylös uteliaina ruuveina.

Päät veden alla, pidätellen kuplivaa huutoa.

Torneihin kiipeävät, ponnahtakaa! Te ette etene yhtäjalkaa, te putoatte, läjähdätte. Haluatte sen näyttävän uskaliaalta ja vaikealta. Mutta se ei näytä taikuudelta, ei alkuunkaan, ei allasnisäkkyydeltä. Uhma ja lumo eivät mahdu samaan eleeseen.

Nilkkojen periskoopit painuvat takaisin veden sisään. Jokin aamu ne eivät tottele, kulumat kieltäytyvät sietämästä niille kirjoitettuja kenkiä.

On opeteltava hetkuttamaan maan lautaa, lennättämään ajatuksiaan. On tahdottava dzjonggg, tehtävä niin. Jos tämä ei ole kehoni, minun ei tarvitse kantaa sen painoa. Onhan maa, ja vesi, ja ilma. Ja ajatus, tulitikkuleikki. Että ponnahtaisi ponnistamatta, silkasta päivästä.

Se on näin yksinkertaista: kun katson toiseen suuntaan, en näe asioita takaraivoni puolelta.

Joku on poiminut metsistä linnut. Vihreä on syventynyt hameenväriseksi, helmasynniksi, kasvit taipuneet siemenelle. Ja kuljen katsomatta taakseni, rauhallisesti. Mitä hyödyttää hidastaa askelia sen takia, mitä on jäänyt taakse?

Kukka hiuksissa, hame revenneenä, kämmenet tapaillen puiden kylkiä. Kuin olisi pimeä tai liian valoisa. Kuin sulkisin silmät huomatakseni selvemmin, miten jalkani asetan. Kuin jaloillani olisi silmät. Selällä. Joka ikisellä kohdalla kehoani. Ja takaraivon silmät olisivat kiinni, se nukkuisi syvää unta hiusten takkuisen peitteen alla.

Ja leppien täplien alta, nokkosten rankojen välistä, paisuvien naisten metsässä kuljen vilkaisematta sivulleni, kuulematta lintujen ääniä, kasvillisuuden risahduksia, kuljen venyn puuna, en anna kenenkään tarttua itseeni, se elämä on toisia varten, minun on hyppy. Linnut. Askeleet. Laiturit, joista ei tule siltoja. Iltapäivän hiljaisuus ja nimeämätön sävelmä, lopullisesti taakse jäänyt asuttu seutu. Luovin ansojen ympäri.

Jos kuljen tarpeeksi syvälle, naisenraudat loppuvat ja vain puut huokailevat, paksuuntuvat korkeintaan sentin vuodessa, levittävät kruununsa taivaalle, puhuvat sateista ja poudasta, ja liverrän niille lintujen muistoksi pehmeästi kujertaen ja niin yksin, niin yksin kuin ei yksikään lintu.

Joskus sinulla oli nimi, mutta siitä on jo kauan.