eikä ilosi koskaan niin loitonnut, ettenkö kuulisi sitä raskaan, kalvakan hengityksesi takaa
se vain sujautti jalkansa vaimentaviin töppösiin ettei marrasmaa kylmettäisi
katseli äänestä palokärjet ja haavanlehtien mustat aukot maisemassa

mitenkä unohtaa alkukuva, sanan tukirakenne
teutaroiva nauru jonka taipuisa kätesi piirsi kauan sitten hämärään huoneeseen