Ja entä jos emme ajattelisikaan näitä erillisinä kappaleina vaan yhtenä rallatuksena, tapahtumisena ja tapana houkutella esiin jotain haluttua? Jos aurinko paistaisi ja valo imeytyisi runkoihin mutta muuten pelmahtaisi kuraiselle suorakaiteelle, joka merkitsee nurmikkoa, ja planeetat käyskentelisivät taivasyllä pareittain, ja oksat haravoitaisiin tarpeeksi harvaksi kasaksi. Ja kasa laulaisi kevätmetsän ääntä.

Jeanie, älä sano, etteivät risut laula. Laulavat ne. Tänään kuljin risukasan ohitse ja ihailin sen moniäänistä liverrystä. Totisesti risukasa peittoaa satakielen pajukkoa puskevalla joutomaalla. Kunhan sen jättää riittävän harvaksi. Musiikilla pitää olla tila, johon se voi pyrähtää.

Kukaan muu ei hymyillyt kokoonkerätylle kekomaiselle tiheikölle, ei seisahtunut sen luo ja odottanut, josko sieltä näkyisi välähtävä silmä tai muu jumalten enne. Kulkivat muistiinpanot laukuissa, arkutettuina ryhtitakkien sisään. Takeista oli suittu pois hiukset ja muut elämän merkit. Eikä kukaan vastannut hymyyni, kun hymyilin kasalle aivan kuin se olisi juuri luvannut maksaa kuluni niiltä päiviltä kun vain käyskentelen ja ilmehdin ja elehdin sellaiselle, joka ei vastaa. Ei, ei se eikä kukaan muukaan vastannut, mutta laulu jatkui ja siitä tulit mieleen sinä, Jeanie, sinunkin laulusi jatkuu arvoituksellisesti silloinkin kun et jaksa hymyillä.

Toivottavasti tämä ei ole niitä päiviä. Connie.

eikä ilosi koskaan niin loitonnut, ettenkö kuulisi sitä raskaan, kalvakan hengityksesi takaa
se vain sujautti jalkansa vaimentaviin töppösiin ettei marrasmaa kylmettäisi
katseli äänestä palokärjet ja haavanlehtien mustat aukot maisemassa

mitenkä unohtaa alkukuva, sanan tukirakenne
teutaroiva nauru jonka taipuisa kätesi piirsi kauan sitten hämärään huoneeseen

Minkä värinen on iiris, jossa kylven? Onko vedellä väri?

Nämä ovat sinun silmäsi, mutta miten on mahdollista kahlata niissä, jos en ole varma kasvoistasi. Jokin lukkiutuu, en tunnista enkä luokittele sinua. Olet läsnä ja äkkiä olen minäkin. Siksi seison polviani myöten, ja sitten päästän, herpaannun, ja tunnen uteliaisuutesi kaikkialla. Kummallinen sävelmä muotoutuu pamppailevista vesistä, väistyvistä ja kietoutuvista, on kuin näkymätön tuuli puhaltaisi pinnanalaista sitkeää silkkiä ja rajaisi kehon siinä missä iho ei päästä sitä lävitseen.

Mutta näetkö sinä? Tai mitä sinä näet?

Pystyt hymyilemään, ehkä minäkin. En enää tiedä, sillä ei ole väliä. Tässä on hyvä olla. En osaa pelätä, muistan vain, että tällaiselta se tosiaan tuntuu. Päile ja levottomuus eivät jää ihon verkkoon, ne pujahtavat sinne, minne ei näe. Unohdan katsoa, luokitella, määritellä mustien pisteiden liikkeen tai liikkumattomuuden. Ja äkkiä nautin vedestä, muistan millaista on hukkua, keväisin, kun jäät ovat lähteneet ja lepät vielä kaljut. Tai myöhemmin, kun maailma sataa vihreitä paljetteja puiden luona auringon edessä. Kuinka hymyillen sitä äkkiä puhaltaa sierainten kautta kaiken ilman, hymyilee, silmät ummessa, kädet löyhissä nyrkeissä, ja tilalle tulee vettä, sitä minkä väriä ei muista.

Sanat jäävät tapailuksi, ne juoksevat metsänreunaa uskaltautumatta varjojen reiällisen peiton alle. Kampaan linnunpesiä hiuksistani, leikkaan vaatteet auki saumoja myöten. Hukun, koska minua ei hukata, sekin on tehtävä itse, unohdettava kertosäe. Veden laululla ei ole sanoja, ei tässä silmien äkillisessä laajenemisessa joeksi, mereksi, sateeksi, mahlaksi puissa, koko maailmaksi, jossa äkisti kaikki on tässä ja väreilee. Ei ole sanoja, jotka voisivat pysäyttää veden, pakottaa siihen värin.

Ja sanat, ne joita vaihdamme, noudattavat kummallisia pelisääntöjä. Niille on järjestys, se tiedetään, pudottelemme niitä puolihuolimattomasti, mutta varuillamme. Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ikään kuin me voisimme tästä nyt nousta ja taittaa pelilaudan kokoon ja lajitella eriväriset pyörylät omiksi ryhmikseen, nipistää pussinsuun kiinni.

Ikään kuin en olisi unohtanut silmiesi väriä. Ikään kuin olisin unohtanut silmäsi.