Ja entä jos emme ajattelisikaan näitä erillisinä kappaleina vaan yhtenä rallatuksena, tapahtumisena ja tapana houkutella esiin jotain haluttua? Jos aurinko paistaisi ja valo imeytyisi runkoihin mutta muuten pelmahtaisi kuraiselle suorakaiteelle, joka merkitsee nurmikkoa, ja planeetat käyskentelisivät taivasyllä pareittain, ja oksat haravoitaisiin tarpeeksi harvaksi kasaksi. Ja kasa laulaisi kevätmetsän ääntä.

Jeanie, älä sano, etteivät risut laula. Laulavat ne. Tänään kuljin risukasan ohitse ja ihailin sen moniäänistä liverrystä. Totisesti risukasa peittoaa satakielen pajukkoa puskevalla joutomaalla. Kunhan sen jättää riittävän harvaksi. Musiikilla pitää olla tila, johon se voi pyrähtää.

Kukaan muu ei hymyillyt kokoonkerätylle kekomaiselle tiheikölle, ei seisahtunut sen luo ja odottanut, josko sieltä näkyisi välähtävä silmä tai muu jumalten enne. Kulkivat muistiinpanot laukuissa, arkutettuina ryhtitakkien sisään. Takeista oli suittu pois hiukset ja muut elämän merkit. Eikä kukaan vastannut hymyyni, kun hymyilin kasalle aivan kuin se olisi juuri luvannut maksaa kuluni niiltä päiviltä kun vain käyskentelen ja ilmehdin ja elehdin sellaiselle, joka ei vastaa. Ei, ei se eikä kukaan muukaan vastannut, mutta laulu jatkui ja siitä tulit mieleen sinä, Jeanie, sinunkin laulusi jatkuu arvoituksellisesti silloinkin kun et jaksa hymyillä.

Toivottavasti tämä ei ole niitä päiviä. Connie.