Seison laiturilla odotan
laivaa junaa jotakin joka kykenee ylittämään kohoilevan pinnan

Horisonttiin saakka nousua laskua
meren vrittit pohjavirrat graniittipylväät
kalaparvien leimahdukset konstellaatiosta toiseen
tähdet vaihtavat jalkaa valuvat menneisyyttä tyhjään

Ei ole kenenkään syy ettei kulkupeli saavu
eikä kukaan jalan vastarannalta
odotin puolessa välin, voisin sanoa
vaan kun tämä ei ole silta vaan laituri
eikä kukaan ole valmis, on syynsä

liian ryhdikkäät talvitakit, esimerkiksi,
ruumisarkut jotka pysäyttävät lähestymiseleen,
niskan hienoinen jännittyminen oven avautuessa,'
varaus toisenlaiseen tulevaisuuteen
sinä et ole se, sanoo koko keho ja tottelen

Seison
Odotan

Tähtien konstellaatio tanssii
päättelen tämänkin ajatuksen, on syitä
monia syitä, voi tuulla liikaa, saattaa sataa
ajatukset saattavat karata toisaalle
ja varata hengityksen viimeisen vuoron

Tyven tyven

Ei hätää

Herään ennen raitiovaunuja
muistan laiturin laituriksi, en sillaksi
käyn syvälle veteen, paljastan kaloille vatsan
ei vuoroa ei lippua ei puhuttavaa
herään pitkästä unesta joka ei ole edes omani

Saaristossa

Sanot ettei kukaan ihminen ole saari, mutta enemmän tämä saaristoa muistuttaa kuin puukiiloin ja lippusiimoin neliöihin jaettua savipeltoa tai juurista ja oksankärjistä yhteen huopunutta metsänlämpärettä. Tuulee mistä suunnasta tahansa, tuulee liikaa avomereltä. Kehon pikku ulokkeet paleltuvat.

Ei siltoja lauttoja losseja soutoveneitä, liian pitkä matka uida maamassalta toiselle.

Jos kukaan meistä ei ole saari, mitä me sitten olemme, vettä vai kauheaa vipisevää vedenalista, kaikkea sitä mikä peittää matalikkojen liejuiset kivikot ja mistä terveen järjen huiput pistävät esiin irrallisina kuin toiset maailmankaikkeudet?

Istun laiturilla ja koetan sietää vaakasuoraa säätä. Asumattomat pilvet painaltavat yli tunnista toiseen, valoisalla majakat eivät vilku tai eivät näy.