Pitsisukkahousuissa

Paddle (reprise), originally uploaded by Tampen.

Jeanie, olenko koskaan kertonut siitä kuinka eräs mies rikkoo kattaukseni? Istumme vierekkäin, sitten äkisti emme. Huonekalut tanssivat, kasvit punoutuvat verhoksi kaupungin eteen. Ja kun katson hänen silmiään, mihin hävisi harmaus, ne ovat syvintä sinistä, niissä purjehtii auringonlaskun ensimmäinen pilvi, yksi kulmakarvoista kaartuu pupillia kohden, itkuhius.

Ja ehdin ajatella että tuo sininen, Jeanie, se on omien silmieni sinistä, hänen silmistään on tullut peili, tai ehkä nyt vain on niin aurinkoista, aurinko tulee ikkunasta sisään leikkimään, pupillit kiertyvät auki ja kiinni, hiukset, köynnökset, auki ja kiinni, avaan hänen hiuksensa ja solmin ne takaisin, siistimmin, mutta ne sotkeentuvat taas.

Ja sitten kuuntelemme vettä, ennen kuin vetäydyn takaisin pitsisukkahousuihini. Jeanie, et tiedäkään, miten huono vedenpaine täällä on, muuten on ollut hyvä päivä.

Ja niin hän lähtee, samalla tavalla kun sinäkin voisit, haalean kalanlämpöisen veden yli, käsi veteen jälkeä auraten. Ja pian jälki on ummessa. Mutta lasit ja lautaset pöydällä ovat kaikki menneet särölle, aurinko on taivuttanut aterimet vääriin muotoihin, viini ei enää pysy karahvissa. Ja minä vain nauran ja nyin pitsisukkahousujani ensin ylös, sitten suoraksi, lasi-ikkunoiden on juostava pohjetta ylös yhdeksässäkymmenessä asteessa lattiaan nähden. Ja on jo kiire.

Ajattelen, ettei sitä kukaan huomaa. Mutta Jeanie, se on erehdys. Työnantajakin sanoo: kevätsukkahousut ja kaikki, ja kylläpä Connie tänään näytät iloiselta, onko jotakin erityistä tapahtunut.

Ja sanon vain katselleeni selkää veneessä, veneen liukumista tiehensä, ja jätän sanomatta ajatelleeni, että totisesti lakkaan olemasta sinun, jos katson jälkeesi ilman surua ja tuskaa, jos hyväksyn pelkän ilon. Eivätkä työnantajat sellaista ymmärrä, sellaista iloa. Jeanie, minä en ole kenenkään, en edes itseni, itsenikin päästin menemään, sen joka sanoi vakavasti rakastavansa vain sinua.

Mutta Jeanie, me tiedämme jotakin mitä mies ei. Me tiedämme ilon, kun kaikki on kunnossa. Kun ensin aamuisin oksettaa ja on kamala nälkä, ja sitten joku kiskaisee lavuaarin tulpasta ja huolet katoavat. Jeanie, me tiedämme. Meidän paitoihimme ei piirretä kirjaimia, ellemme halua. Aa niin kuin Alice Venetsiassa, Aa niin kuin aikuisten jutut, Aa niin kuin avotuli.

Mies ei tiedä, hän ei tiedä kuinka suhtautua lasimurskaan asuntoni lattioilla, miinakenttään rappukäytävässä, hissinnappuloihin johdettuihin laukaisinlankoihin. Hänellä ei ole mukanaan mitään työkaluja, vaatteensakin hän ottaa pois kun ei muuta taida. Jeanie, me tiedämme sään, meidän ei tarvitse pelätä. Me emme anele jumalilta edes tulppaanikimppuja.

Ja kun sinä tulet myöhemmin luokseni, vesi on aivan hiljaa. Kalat nukkuvat syvänteissä, laiturit on purettu pois, on vain aava, jota kukaan ei harjaa. Ja rakkolevän sormet puhkaisevat sileyden, ja vene on sees, se ei tanssi huonekalutanssia, sillä sinä tulet vielä, airojakaan et tarvitse, sinä tulet ja kätesi ovat sylissäsi, eikä veneestä jää veteen minkäänlaista jälkeä.

Ja kun sinä astut ovestani, säröt laseissa ja lasitteissa kuroutuvat umpeen, prismat taittuvat taas tiikille kirkkaina, ja kun sinä sanot hämmästyneenä Connie mitä tämä lasimurske täällä tekee, anna imuri heti, tottelen kuin sylilapsi.

Mutta Jeanie, sukkahousuilleni et voi mitään. Niiden reiät ovat kevyet, vesi ei imeydy niihin eikä mikään voi niitä nypyttää. Niin että jos alan kahlata hetken mielenhäiriössä täältä karkuun, ovat ne tavallisia sukkahousuja turvallisemmat, ne eivät vedä minua pohjaan saakka.

Kuvittelen sinun nauravan, kun luet tämän. Connie teki sen taas. Vaan mietipä, kultaseni, mistä nyt syön ja juon ja kuinka pysyn lämpimänä. Kaikki astiat säröillä, sukkahousutkin oikeastaan pelkkää reikää reiän vieressä. Ja jälki vedessä, sekin kurottu umpeen, on aurattava uusi, jotta voisin heittää lootuksensiemenet viileään iltaan, lootuksensiemenet joiden pudotessa kalat havahtuisivat ja rakkolevä nostaisi pohjasta keveimmän kiven.

Se on oikeasti yksi säröistä, mutta se on maannut joen pohjassa niin kauan, että siitä on hioutunut pois kaikki lasimaisuus, se on tullut yhdeksi kivistä.

Jeanie, minustakin tulee vielä maata, huonekalutanssivaa maata, tulee kesä ja puemme tuoleille nirunaruistuimet, ne ovat kuin bikinit, ja aurinko ei laske eikä nouse, se vain avautuu ja sulkeutuu silmiemme myötä, ja vesi on taivaan värinen kuin miehen silmä ennen hänen lähtöään, kun hän ei vielä käännä selkänsä varmuutta vaan antaa minun nähdä, ettei tiedä, tahtooko hymyillä.

Jeanie, sinä hymyilisit. Eikö vain? Ja minä - minä olen hymyillyt koko päivän uneliaasti, uneksivasti, kaloja ja niiden silmien avoimuutta ajatellen, niiden ei tarvitse osata sulkea ja avata silmiään, sillä ne eivät käytä pöytiä tuoleja aterimia lasia viinikarahveja, niille riittää kevein kivi.

On niin hyvä, että olet olemassa, yksin on kurjaa hymyillä.

Connie