Lukittu auenneilta

maddie sarah door, originally uploaded by Laura Burlton.

Jeanie rakas, loppua.

Kauas ovat jääneet väripadat ja vyyhdityt tuolinselkämykset. Kuka nailonia nyt vyyhdille laittaisi, kymmenen denierin lankaa. Olemme valkoisia puolia, hampaat molemmissa päissä, hampaat ja katkaisulovi, punainen präntti. Äläjätäminuaäläjätäminuaäläjätä.

Äitien ohuet langat tarttuneet metsien okiin ja kärhiin, jotka takertuvat ahneesti tytönpolviin ja kyynärvarsiin. Onhan kukkien jollain noustava, pensaiden puolustauduttava. Ohutkin lanka on oikein kiinnitettynä mainio tuki. Ottakaa, olemme huutaneet, ottakaa pala, tätä on ainakin sata metriä, ei se lopu. Olemme poukkoilleet mäkeä alas, ylös ja alas, koko kevään ja kesän, ahkerat heinäsirkat virittäneet viimeisen langan kieleksi. Särk särk, talvi ei tule koskaan, yöt ovat ikuisesti vaaleita, vesi ulkona sisävettä lämpimämpää. Kieli kieleltä katkenneet, ottaneet uuden pätkän. On laulettava ja soitettava, onhan kesä.

Mitä kireämmälle olemme viimeisen kielen virittäneet, sitä kirkkaampi ääni on päässyt. Valita vain, sinä olet sanonut, sitten jaksat taas paremmin. Mutta jokainen sana on pois ympärysmitasta ja lanka kuluu.

Kun viimeinen kieli katkeaa, karkaa puola mäkeä alas, poukkoilee punainen teksti nopeammin kiertyy nopeammin ei kerkiä lukea äjääuauaäua pyörivämmin pidäkkeittä tyhjät ovat hampaat tyhjät katkaisuraot tyhjät kirjavien käsien uumat ammoin iloiset nailonuumat.

Ilon langat kietoutuneet okaisiin, kärhiin, kukkivat pimeää metsää eläinten silmiä näkymättömän keskellä, kirjailevat puihin tarinan talosta. Talo on painava, kivinen, mansikkajäätelötalo, mangosydämen sisällä on lappu, lapussa äidin nimi. Ole sinä Connie, lapussa lukee, minä olen Jeanie. Äiti.

Ei, vaan sittenkin, Jeanie, kirje sinulta. Jeaniehan siinä lukeekin, ei äiti. On jo myöhä, erehtyminen inhimillistä.

Selvä se, voin olla vaikka Conniekin. Leikitään langanpuolaleikki. Tiedät varsin hyvin, mitä tyhjille puolille tehdään. Ei, niistä ei tehdä roikkakätisten puolapuita, joiden oat sieppaavat värit metsän läpi kierivältä ja takertuvat kapuajan hameeseen. Tyhjä puola joko puolataan uudestaan tai heitetään pois. Enimmäkseen heitetään pois. Siihen loppuu leikki, mutta vastahan me aloitimme, eikö vain. Mennään ulos mansikkajäätelöstä, jäätelö sulaa muutenkin, en tahdo tukehtua vaaleanpunaiseen makeaan ja maailma on vielä nuori.

Katsohan, tuolla on juhlat, mennäänkö. Jospa siellä olisi kanervanpunaista nailonia tai taivaansinistä pumpulia. Tai edes yhteen sidottuja hamppunarun pätkiä, tai pehmitettyjä hammastikkuja, mitä tahansa kehälle taipuvaa. Tyhjällä uumalla pureksittu hammastikkukin näyttäisi mainiolta.

Mikä tämän oven koodi olikaan? Jotain tuossa lukee, meissä molemmissa. Annahan kun virkistän mieltäni. Älä jätä minua. Ei, se on jonkin toisen talon koodi, tämä ovi on kyllä tukevasti kiinni, lausui tavut kuinka huolellisesti tahansa. Emmekä ehkä muutenkaan tohtisi mennä, valkoisina ja paljaina. Voi Jeanie, olisi edes revennyt hame, olisi edes tahra kyljessä tai painuma päiväpeitosta. Basilikanrieve etuhampaiden välissä. Olisi edes jotakin tähän yöhön.

Minne jäivät kirjavat polut, taivasliaanit? Jeanie. Minua palelee ja pimeltää.

Eikö sinulla ole todellakaan yhtään lankaa jäljellä? Ei tungettuna minnekään, ei kuidun kuitua? Älä jätä minua. Niin tiedän että se lukee minussa älä jätä minua, se lukee sinussa, älä jätä jätätä älätä kaukana ovat polut liaanit kielen sointi. Katkeaminen kuulostaa samalta kaikissa väreissä. Värähtely ilmassa loppuu. Ei kuule, ei näe. Valkoinen mykkyys, väritön, pyörii, toisinaan melkein kuulee äläjätäminua, se on punaisen avautuvan suun ien, kiiltävää verta ja vesimelonia.

Mutta se saattaa olla vain muistikuva, kaukainen hahmo, joka on jo menossa ulos ja rinnettä alas. Kenties olemme ehdollistuneet sanoihin liikaa. Sanoneet ne liian usein, niillä ei ole kausaalisia seurauksia.

Anteeksi, sanoisimme jos joku avaisi meille oven. Anteeksi, meitä paleli, onhan jo elokuunpimeää. Kielemme ovat loppuneet. Täällä ei oikein näe. Meillä ei ole enää vyötäjäisiä. Lunttaisit olkapäästäni: älä jätä minua. Ja minä sinun olkapäästäsi: älä jätä minua.

Jeanie, en aio silti vaipua epätoivoon. Onhan meillä vieläkin nämä sanat. Emme me paljaina ole, jos joku avaakin oven ja pääsemme valoisaan. Ja eikö näytäkin sieltä, tämän karkeistetun lasin läpi, että boolimalja on täynnään erivärisiä matonkuteita? Mehän voisimme mennä sinne ja kietoutua niiden suojiin. Mustaa, mustaa. Me tarvitsemme miehiä jäätelötaloihin, miesten kylmyys pitää talot pystyssä helteilläkin, mattoihin tulee helposti pestävät sururaidat. Jeeeaaaaniiiieeee. Älä jätä minua.

Koska jos ovi avataan, ja olen yksin, en voi luntata sinusta sanoja, jotka ehkä muuten unohtaisin.

Connie